Mitä on kidutus?

Kidutus on tahallista kovan kivun tai kärsimyksen aiheuttamista. Kidutuksen tarkoituksena on usein uhrin rankaiseminen tai pelottelu taikka tietojen tai tunnustuksen kiristäminen. Kidutuksena voidaan pitää myös sillä uhkaamista tai pakottamista katsomaan toisen kidutusta. Kidutusta pidetään yhtenä pahimmista ihmisoikeusloukkauksista.

Kidutuksen ja muun epäinhimillisen kohtelun kielto velvoittaa kaikkia valtioita. Kidutus ei ole sallittavaa missään olosuhteissa eikä millään perusteilla – ei valtion julistamassa hätätilassa eikä terroristin kiinni saamiseksi. Useimpien valtioiden kansallisessa lainsäädännössä kidutus ja muu epäinhimillinen kohtelu on kielletty ja valtiot usein tuomitsevat kaikenlaisen kidutuksen. Tästä huolimatta lukuisissa valtioissa kidutetaan edelleen ihmisiä. Kidutusta harjoittavien valtioiden määrä on todennäköisesti tunnettua suurempi, sillä kidutus pyritään useimmiten salaamaan.

Monissa maissa erityisessä vaarassa joutua kidutuksen uhriksi ovat pidätetyt, vangitut ja erilaisiin laitoksiin suljetut henkilöt, etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen edustajat sekä toisinajattelijat. Kidutusta käytetään muun muassa tunnustuksen saamiseksi rikoksesta epäillyltä ja valtion vastustajien hiljentämiseksi. Joissain maissa korruptoituneet poliisit käyttävät kidutusta keinona kiristää rahaa. 2000-luvulla kidutus on lisääntynyt erityisesti ns. terrorismin vastaisen sodan yhteydessä, sillä monissa maissa terrorismin torjumisen on katsottu oikeuttavan kidutuksen ja muun epäinhimillisen kohtelun esimerkiksi kuulustelujen yhteydessä.

Kidutusta ruokkii rankaisemattomuus eli se, että syyllisiä ei aseteta oikeudessa vastuuseen teoistaan. Keskeistä kidutuksen estämisessä onkin kidutusvälineiden tehokas tutkinta ja syyllisten asettaminen vastuuseen teoistaan. Kidutuksen estämiseksi välttämättömiä toimia ovat muun muassa kaikkien pidätettyjen oikeus lakimieheen ja lääkäriin sekä pidätyspaikkojen tehokas valvonta. Tärkeää on myös varmistaa, ettei kiduttamalla saatuja tietoja hyödynnetä oikeudenkäynnissä.

Kidutuksen kielto ihmisoikeussopimuksissa

YK:n ihmisoikeussopimukset

Kidutus kielletään kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevassa yleissopimuksessa. Myös lapsen oikeuksia koskeva yleissopimus kieltää kiduttamisen, minkä lisäksi sopimuksessa kielletään alle 18-vuotiaan tuomitseminen kuolemanrangaistukseen. Kidutuksen kieltoa koskee myös YK:n erityissopimus, kidutuksen ja muun julman, epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen vastainen yleissopimus. Kyseinen sopimus paitsi kieltää kidutuksen, myös velvoittaa valtioita estämään, rankaisemaan ja hyvittämään kidutuksen.

Euroopan ihmisoikeussopimus

Euroopan ihmisoikeussopimuksen kidutuksen kieltoa tulkitaan hyvin laajasti. Oma tärkeä merkityksensä on sillä, että kyseisen artiklan on katsottu kieltävän paitsi valtion toimet myös kohtelun, jonka yksilö on saanut toisessa valtiossa mahdollisen karkotuksen jälkeen. Myös Suomessa korkein hallinto-oikeus on kumonnut useita karkotuspäätöksiä sen vuoksi, että henkilöä olisi kotimaahan palauttamisen vuoksi uhannut kidutus tai muu epäinhimillinen kohtelu.

+Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus

7. artikla

Ketään ei saa kiduttaa eikä kohdella tai rangaista julmalla, epäinhimillisellä tai halventavalla tavalla. Erityisesti ei ketään saa alistaa ilman hänen vapaata suostumustaan lääketieteelliseen tai tieteelliseen kokeiluun.

+Yleissopimus lapsen oikeuksista

37. artikla

Sopimusvaltiot takaavat, että

a) lasta ei kiduteta, eikä kohdella tai rangaista julmalla, epäinhimillisellä tai halventavalla tavalla. Kuolemanrangaistusta tai elinkautista tuomiota ilman vapauttamismahdollisuutta ei tule langettaa alle 18-vuotiaana tehdyistä rikoksista;

b) lapselta ei saa riistää hänen vapauttaan laittomasti tai mielivaltaisesti. Lapsen pidättämisessä, muussa vapaudenriistossa tai vangitsemisessa tulee noudattaa lakia ja näihin toimiin on turvauduttava vasta viimeisenä ja mahdollisimman lyhytaikaisena keinona;

c) vapaudenriiston kohteeksi joutunutta lasta on kohdeltava inhimillisesti ja kunnioittaen synnynnäistä ihmisarvoa ottaen huomioon hänen ikäistensä tarpeet. Erityisesti on vapaudenriiston kohteeksi joutunutta lasta pidettävä erillään aikuisista, paitsi silloin kun katsotaan olevan lapsen edun mukaista menetellä toisin. Jokaisella lapsella on oikeus pitää yhteyttä perheeseensä kirjeitse ja vierailukäynnein, paitsi poikkeuksellisissa olosuhteissa;

d) vapaudenriiston kohteeksi joutuneella lapsella on oikeus pikaiseen oikeus- ja muuhun apuun samoin kuin oikeus kiistää vapaudenriiston laillisuus tuomioistuimessa tai muun toimivaltaisen, riippumattoman ja puolueettoman viranomaisen edessä ja oikeus saada pikainen päätös missä tahansa tällaisessa asiassa.

+Kidutuksen ja muun julman, epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen vastainen yleissopimus

1. artikla

Tässä yleissopimuksessa ”kidutuksella” tarkoitetaan kaikkia tekoja, joilla aiheutetaan jollekulle tahallisesti kovaa kipua tai kovaa joko henkistä tai ruumiillista kärsimystä tietojen tai tunnustuksen saamiseksi häneltä tai kolmannelta henkilöltä, hänen rankaisemisekseen teosta, jonka hän tai kolmas henkilö on tehnyt tai epäillään tehneen, hänen tai kolmannen henkilön pelottelemiseksi tai pakottamiseksi taikka minkälaiseen tahansa syrjintään perustuvasta syystä, kun virkamies tai muu virallisessa asemassa toimiva henkilö aiheuttaa sellaista kipua tai kärsimystä, yllyttää tai suostuu niiden aiheuttamiseen tai hyväksyy sen hiljaisesti. Kidutusta ei ole sellainen kipu tai kärsimys, joka saa alkunsa pelkästään laillisista seuraamuksista, joko niihin kuuluvana tai niihin liittyvänä.

+Euroopan ihmisoikeussopimus

3. artikla

Kidutuksen kielto

Ketään ei saa kiduttaa, eikä kohdella tai rangaista epäinhimillisellä tai halventavalla tavalla.

Kidutuksen kielto – ihmisoikeustuomioistuinten päätöksiä

+1. Vaara joutua kidutetuksi karkottamisen seurauksena

X v. Ruotsi, 9.1.2018 (EIT 36417/16)

Valittaja on Marokon kansalainen, jolla oli ollut pysyvä oleskelulupa Ruotsissa vuodesta 2007 lukien. Valittaja oli määrätty karkotettavaksi Marokkoon. Ruotsin turvallisuuspoliisi oli antanut Marokon viranomaisille tietoa karkotuksen taustasta. Tiedot olivat luonteeltaan sellaisia, että valittajaa voitaisiin Marokossa kohdella terrorismista epäiltynä.

Valittaja väitti valituksessaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle, että hän voisi joutua Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklassa kielletyn epäinhimillisen ja halventavan kohtelun kohteeksi, mikäli hänet karkotettaisiin Marokkoon.

EIT huomautti, että valtioilla on yleisesti katsottuna oikeus karkottaa terrorismin torjumiseksi ulkomaalaisia, jotka voivat uhata kansallista turvallisuutta. Oikeutta karkottamiseen ei kuitenkaan ollut, mikäli henkilö oli vaarassa joutua kidutetuksi kotimaassaan.

EIT hyväksyi valtion väitteen siitä, että Marokon yleinen ihmisoikeustilanne ei ollut sellainen, että karkotus olisi saattanut johtaa EIS 3 artiklan rikkomiseen. Kyse oli näin ollen siitä, voisiko valittaja silti joutua kidutetuksi henkilökohtaisen tilanteensa vuoksi. EIT katsoi, että valittaja ei ollut viranomaisten erityisen mielenkiinnon kohteena, sillä hän oli vieraillut toistuvasti kotimaassaan. Hänellä ei siis ollut yleistä vaaraa joutua Marokon viranomaisten harjoittaman kidutuksen tai epäinhimillisen kohtelun kohteeksi.

Kansainvälisistä raporteista kuitenkin ilmeni, että EIS 3 artiklaa oli rikottu, kun turvallisuusuhkaksi luokiteltuja henkilöitä oli karkotettu Marokkoon. Näin ollen raporttien perusteella myös valittajan karkotus saattaisi johtaa EIS 3 artiklan rikkomiseen. EIT:n päätökseen vaikutti myös se, että maahanmuuttoviranomaisella ei päätöstä tehdessään ollut ollut tietoa turvallisuuspoliisin Marokon viranomaiselle antamista tiedoista. EIT totesi tämän aiheuttavan huolta ja epäilyä asian käsittelyn luotettavuudesta.

EIT katsoi, että asian käsittelyn epäluotettavuus ja Marokon viranomaisten saamat tiedot huomioon ottaen valittaja olisi todellisessa vaarassa joutua kidutetuksi, jos hänet karkotettaisiin. Näin ollen EIT katsoi, että karkotus merkitsisi EIS 3 artiklan rikkomista.

Lue koko päätös englanniksi

+2. Lähisuhdeväkivaltaa kokeneelle naiselle tarjotut suojelutoimenpiteet

M.G. v. Turkki, 22.3.2016 (EIT 646/10)

Valittajaan oli kohdistunut jatkuvaa lähisuhdeväkivaltaa, jonka seurauksena hänelle oli aiheutunut useita vammoja. Valittaja oli vuonna 2006 tehnyt rikosilmoituksen puolisostaan. Ennen rikosilmoituksen tekemistä valittaja oli paennut kotoaan vapaaehtoisten ylläpitämään turvakotiin ja käynnistänyt avioeroprosessin. Hänen fyysinen ja henkinen terveydentilansa tutkittiin ja hänelle myönnettiin lähisuhdeväkivallan uhreille tarjottuja palveluita. Avioero myönnettiin vuonna 2007. Avioeroa koskevassa tuomiossa puoliso tuomittiin muun muassa lähtemään parin yhteisestä kodista sekä lähestymiskieltoon valittajaa ja heidän lapsiaan kohtaan vankeustuomion uhalla. Valittajalle myönnettiin hänen pyynnöstään suojelupalveluita jälleen vuonna 2012 lainsäädäntömuutoksen jälkeen. Samana vuonna myös syyttäjä nosti rikossyytteen valittajan puolisoa vastaan. Rikosasiaa ei ollut tätä ennen käsitelty.

Valituksessaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle valittaja katsoi, että hänelle tarjotut puutteelliset suojelutoimenpiteet olivat johtaneet siihen, että Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan mukaista kidutuksen kieltoa oli rikottu.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että koska valittajan väitteet lähisuhdeväkivallan uhriksi joutumisesta olivat uskottavia ja vakavia, kidutuksen kieltoa voitiin soveltaa tapaukseen. Näin ollen valtiolla oli ollut velvollisuus taata suojelun kannalta tarpeellisen lainsäädännön olemassaolo ja reagoida asianmukaisesti.

Rikosprosessin osalta EIT totesi, että naisiin kohdistuvaa väkivaltaa koskevissa tapauksissa kansallisilla viranomaisilla on velvollisuus ottaa huomioon uhrin erityinen psykologinen, fyysinen ja/tai materiaalinen herkkyys ja haavoittuvaisuus. Viranomaisten tulee lisäksi arvioida tilanne niin pikaisesti kuin mahdollista.

Rikoslainsäädäntöön ei sisältynyt lähisuhdeväkivaltaa koskevia erityissäännöksiä. Fyysinen pahoinpitely oli kuitenkin luokiteltu laissa rikokseksi. Asiassa oli selvää, että valittaja oli häneen kohdistuneen väkivallan seurauksena saanut fyysisiä vammoja, kärsinyt masennuksesta ja kroonisesta posttraumaattisesta stressistä. Tästä huolimatta julkinen syyttäjä oli odottanut viisi kuukautta ennen, kun valittajan puoliso oli kutsuttu kuultavaksi. Valittajaan kohdistunut väkivalta oli todettu myös vuonna 2007 annetussa avioerotuomiossa. Asiassa ei ilmennyt sellaisia seikkoja, jotka olisivat selittäneet julkisen syyttäjän yli viisi vuotta rikosilmoituksen tekemistä seuranneen passiivisuuden ennen rikosprosessin aloittamista.

Avioeroa seuranneiden suojelutoimenpiteiden osalta EIT totesi, että valittaja oli vielä avioliitossa ollessaan hakenut siviililainsäädännön mukaisesti suojelua. Avioliiton tuomitsemisesta uuden lainsäädännön voimaan tulemisen välisenä aikana kyseinen siviililainsäädäntö ei kuitenkaan soveltunut valittajaan, eikä hän eronneena naisena ollut näin ollen lain mukaan oikeutettu suojeluun lähisuhdeväkivaltaa vastaan.

EIT huomautti, että vaikka valittaja ei ollut avioeronsa jälkeen joutunut väkivallan kohteeksi entisen puolisonsa taholta, asiaa arvioitaessa oli otettava huomioon väkivallan psykologinen vaikutus. Asiassa ei voitu jättää ottamatta huomioon valittajan pelkoa tai väkivallan jatkuvaa vaikutusta hänen henkilökohtaiseen elämäänsä. Lisäksi se, että valittajalle oli uuden lain voimaantultua myönnetty jälleen suojelua, osoitti, että valittajan fyysinen loukkaamattomuus oli edelleen uhattuna.

EIT piti hyväksymättömänä sitä, että valittajan oli edellytetty elävän peläten entisen puolisonsa tekoja useita vuosia sen jälkeen, kun hän oli ilmoittanut viranomaisille häneen kohdistuneesta väkivallasta. EIT katsoi, että valtio ei ollut täyttänyt sille EIS 3 artiklan mukaan kuuluvia positiivisia velvollisuuksia, ja että se oli näin ollen loukannut 3 artiklaa.

Lue koko päätös ranskaksi