Naisten oikeudet

Naisten ihmisoikeuksien ja perusvapauksien turvaaminen ei ole ollut ongelmatonta. Vielä YK:n ihmisoikeusjulistusta neuvoteltaessa esimerkiksi ihmisoikeuksiin liitetty kieli heijasteli sukupuolten eriarvoisuutta. Alun perin julistuksen nimeksi oli tulossa Universal Declaration of the Rights of the Man. Julistusta koskevien neuvottelujen aikana Intian hallituksen valtuuskuntaan kuulunut Hansa Mehta teki kuitenkin onnistuneen aloitteen sen puolesta, että nimeen tulisi sukupuolineutraali ilmaisu ihmisoikeudet (”human rights”). Käsite vakiintui toisen maailmansodan jälkeen laajemminkin. Aikaisemmin useissa maissa perusvapauksien oli katsottu kuuluvan vain itsenäisille ja vapaille miehille. Naiset olivat pitkään vailla yleismaailmallisesti tunnustettuja oikeuksia ja yhdenvertaista asemaa miesten rinnalla.

Kun naisten ja miesten tasa-arvoinen asema ihmisoikeuksien haltijoina oli tunnustettu, naiset pääsivät periaatteessa nauttimaan ennen vain miehille turvatuista oikeuksista ja heitä kohdeltiin miesten kanssa samalla tavoin. Tämä ei kuitenkaan suoraan taannut naisille tosiasiallisesti samanlaista asemaa kuin miehille. Nykyäänkin miehille ajatellaan kuuluvan perinteisten roolijakojen mukaisesti usein työ- ja muu julkinen elämä, ja naisille perhe ja koti, mikä heikentää naisten tosiasiallista mahdollisuutta nauttia oikeuksistaan.

Naisten oikeuksien sopimus

Naisten aseman ja oikeuksien edistäminen on vaatinut pitkäjänteistä työtä. YK:ssa asia on saanut huomiota vasta 1970-luvulta alkaen. Kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskeva YK:n yleissopimus (Naisten oikeuksien sopimus, CEDAW) hyväksyttiin YK:ssa 18.12.1979.

Naisten oikeuksien sopimuksen tavoitteena on tosiasiallisen tasa-arvon toteutuminen. Sopimus edellyttää, että kaikki sopimusvaltiot ryhtyvät perusteellisiin uudistuksiin ja tarpeellisiin toimiin kaikilla yhteiskunnallisen elämän osa-alueilla. Tavoitteena on todellinen rakenteiden muutos, joka murtaisi historiallisesti määritellyn miehen mallin. Sopimuksessa syrjinnällä tarkoitetaan naisten kaikenlaista poissulkemista, heidän oikeuksiensa rajoittamista ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa.

Aiempiin ihmisoikeussopimuksiin verrattuna uutta oli myös se, että naisten oikeuksien sopimus velvoittaa valtiot turvaamaan naisille ja miehille yhtäläiset oikeudet myös yksityiselämän puolella eli kaikissa avioliittoon ja perhesuhteisiin liittyvissä asioissa. Aikaisemmin lähtökohtana oli ollut, että perheen sisäiset asiat eivät kuulu ulkopuolisille. Siksi perheväkivaltaan puuttuminen oli ollut hankalaa, raiskaus avioliitossa ei ollut kaikkialla rikos eikä puolison lievä pahoinpitely ollut virallisen syytteen alainen.

Naisten oikeuksien sopimus mahdollistaa myös väliaikaiset erityistoimet eli positiivisen erityiskohtelun. Tällainen kohtelu voi olla tarpeen tosiasiallisen tasa-arvon jouduttamiseksi. Positiivisella erityiskohtelulla voidaan tarkoittaa esimerkiksi Suomessa käytössä olevia sukupuolikiintiöitä valtiollisissa komiteoissa ja kunnallisissa lautakunnissa. Kyse voi olla myös erityiskohtelusta työhönotossa tai ylennyksissä. Erityistoimista tulee luopua heti, kun yhtäläisten mahdollisuuksien ja tasa-arvoisen kohtelun päämäärät on saavutettu.

Naisten oikeuksien sopimus heijastaa monella tapaa täysin uudenlaista ajattelutapaa ja sopimus on saanut koko ajan enemmän merkitystä. Etenkin vuonna 2000 voimaan tullut yksilövalituksen mahdollistava valinnainen pöytäkirja on vahvistanut naisten oikeuksien sopimuksen asemaa muiden kansainvälisten ihmisoikeussopimusten joukossa.

Naisten oikeuksien toteutumisen haasteita

Äänioikeus, omistusoikeus ja muut ihmisoikeudet ovat edistäneet sukupuolten tasa-arvoa kaikkialla maailmassa.

Pekingissä järjestettiin vuonna 1995 neljäs naisten asemaa käsitellyt maailmankonferenssi, jossa jouduttiin toteamaan naisten ja miesten olevan edelleen epätasa-arvoisessa asemassa. Pekingissä laadittiin toimintaohjelma naisten oikeuksien toteutumista jarruttavien esteiden poistamiseksi. Toimintaohjelman keskeisenä tavoitteena oli edistää naisten ja tyttöjen asemaa yhteiskunnan eri tasoilla sekä edistää naisten oikeuksien toteutumista maailmanlaajuisesti. Valtiot sitoutuivat edistämään naisten tasa-arvoa, koulutusta, terveyttä, turvallisuutta, yhteiskunnallista ja taloudellista asemaa sekä mahdollisuutta osallistua päätöksentekoon. Pekingissä luvattiin taata kaikille maailman naisille ja tytöille täysimääräiset ihmisoikeudet ja perusvapaudet ilman minkäänlaista syrjintää. Toimintaohjelma oli poliittinen sitoumus, jonka täydensi yllä mainittua oikeudellista naisten syrjinnän kieltävää sopimusta.

Nykyään naiset ja miehet ovat kaikkialla maailmassa edelleen eriarvoisessa asemassa, ja naiset kohtaavat sukupuolestaan johtuvaa syrjintää. Eriarvoista asemaa ylläpitävät mm. yhteiskunnalliset ja kulttuuriset käytännöt. Kansallinen lainsäädäntö ei ole kaikissa maissa yhdenmukaista kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kanssa, mikä heikentää naisten mahdollisuuksia nauttia oikeuksistaan. Kaikissa maissa naisiin kohdistuviin ihmisoikeusloukkauksiin ei myöskään puututa. Lisäksi viranomaisten tietämättömyys tai välinpitämättömyys sekä naisten tietämättömyys omista oikeuksistaan heikentävät naisten oikeuksien toteutumismahdollisuuksia.

Kansainvälisellä tasollakin on edelleen asioita, joista ei ole päästy yhteisymmärrykseen. Kiistanalaisessa asemassa ovat erityisesti seksuaali- ja lisääntymisterveyttä koskevat oikeudet. Naisen itsemääräämisoikeus omasta kehostaan, samoin kuin ehkäisypolitiikka, jakavat mielipiteitä myös YK:n sisällä.

 

Naisten oikeudet – Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöä