Kuka on pakolainen?

Pakolainen määritellään YK:n pakolaisen oikeusasemaa koskevassa yleissopimuksessa (pakolaissopimus, 1951). Sopimuksen mukaan henkilöä voidaan pitää pakolaisena, jos sopimuksen mukaiset kolme kriteeriä täyttyvät. Suomessa pakolaisaseman voi saada turvapaikanhakija, jolle annetaan turvapaikka. Pakolaisaseman saa Suomessa myös henkilö, joka otetaan Suomeen YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n esityksestä pakolaiskiintiössä.

Pakolaissopimuksen mukaan ensimmäinen kriteeri pakolaisaseman saamiseksi on, että henkilöllä on oltava perusteltua aihetta pelätä tulevansa vainotuksi kotimaassaan. Pakolaissopimuksessa ei määritellä, mikä on vainoa. Yleisesti vainoksi määritellään sellaiset teot, jotka loukkaavat vakavasti henkilön perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia. Tällaisia oikeuksia ovat esimerkiksi oikeus elämään, oikeus vapauteen ja turvallisuuteen sekä kidutuksen kielto. Näin ollen vainoa voi olla esimerkiksi kidutus ja muu vakava fyysinen tai henkinen väkivalta. Vainoa voi olla myös henkilön vapauden merkittävä rajoittaminen. Lisäksi erilaiset oikeudelliset, hallinnolliset ja poliisin tai muiden viranomaisten toimenpiteet voidaan joissakin tilanteissa katsoa vainoksi.

Toinen kriteeri on, että henkilöön kohdistuvan vainon tulee johtua pakolaissopimuksessa määritellyistä syistä. Pakolaissopimuksen mukaan näitä syitä ovat henkilön rotu, uskonto, kansalaisuus, poliittinen mielipide tai tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuuluminen.

Pakolaissopimuksen mukaan kolmas ja viimeinen kriteeri on, että henkilö on vainon pelon vuoksi haluton tai kyvytön turvautumaan kotimaansa suojeluun. Näin ollen, mikäli henkilöllä on mahdollisuus saada kotimaassaan suojelua esimerkiksi poliisilta kokemaansa kidutuksen uhkaa vastaan, hänen ei voida katsoa täyttävän pakolaisuuden määritelmää.

Pakolaisten suojelujärjestelmä

Nykyinen pakolaisten suojelujärjestelmä kehitettiin YK:ssa toisen maailmansodan jälkeen noin miljoonan sotapakolaisen tilanteen ratkaisemiseksi. Pakolaisten suojelujärjestelmän kaksi keskeisintä elementtiä ovat vuonna 1950 perustettu UNHCR ja YK:n pakolaissopimus.

UNHCR:n tehtävä on auttaa kotimaansa ulkopuolella oleskelevia pakolaisia. UNHCR pyrkii turvaamaan pakolaisten oikeudet ja hyvinvoinnin paon aikana sekä löytämään kestäviä ratkaisuja paon jälkeen.

Muiden valtioiden ohella Suomi on sitoutunut auttamaan UNHCR:ää vastaanottamalla vuosittain nk. kiintiöpakolaisia. Kiintiöpakolaisella tarkoitetaan henkilöä, jonka UNHCR on määrittänyt pakolaiseksi ja jonka tilanteessa ainoa kestävä ratkaisu on sijoittua uudelleen turvalliseen maahan. Tällaisella henkilöllä ei ole mahdollisuutta palata kotimaahansa eikä hän saa riittävää suojelua myöskään oleskelumaassaan. Suomen vastaanottamien kiintiöpakolaisten määrä päätetään vuosittain eduskunnassa talousarvion hyväksymisen yhteydessä. Vuonna 2019 hallitus päätti, että vuonna 2020 Suomi ottaa vastaan aikaisemman 750 sijaan 850 kiintiöpakolaista.

Suomessa pakolaisasema voidaan myöntää myös henkilölle, joka hakee Suomesta turvapaikkaa. Suomessa oleskelevalla henkilöllä, joka pyytää viranomaisilta turvapaikkaa ja täyttää pakolaismääritelmän, on siis oikeus saada turvapaikka ja saada Suomessa pakolaissopimuksessa tarkoitettua suojelua.

Suomen ulkomaalaislaki tunnustaa myös pakolaisasemaa täydentävän suojelumuodon, eli toissijaisen suojelun. Jos henkilön katsotaan olevan toissijaisen suojelun tarpeessa, hänelle myönnetään tällä perusteella oleskelulupa. Henkilölle voidaan myöntää toissijaista suojelua, vaikka hän ei täyttäisi pakolaisaseman saamisen edellytyksiä. Toissijaisen suojelun myöntäminen edellyttää, että henkilö joutuisi kotimaassaan todelliseen vaaraan. Vaara voi tarkoittaa kuolemanrangaistusta, teloitusta, kidutusta tai muuta epäinhimillistä tai ihmisarvoa loukkaavaa kohtelua tai rangaistusta. Se voi tarkoittaa myös sellaista vakavaa ja henkilökohtaista vaaraa, joka johtuu mielivaltaisesta väkivallasta aseellisen selkkauksen yhteydessä.

Ulkomaalaisen maasta poistamista voi rajoittaa palautuskielto. Palautuskiellon mukaan henkilöä ei saa karkottaa tai palauttaa sellaiselle alueelle, jossa hän olisi vaarassa joutua vainotuksi. Palautuskielto ei estä karkottamasta tai palauttamasta ulkomaalaista sellaiseen kolmanteen valtioon, jota voidaan pitää hänelle turvallisena ja joka suostuu ottamaan hänet vastaan.

Oikeus hakea turvapaikkaa ihmisoikeussopimuksissa

YK:n ihmisoikeussopimukset

YK:n ihmisoikeussopimuksissa ei ole kohtaa, joka takaisi oikeuden turvapaikkaan eikä valtioiden velvollisuutta tarjota turvaa sitä tarvitseville ole muutoinkaan kirjattu mihinkään kansainväliseen sopimukseen. Sen sijaan sopimuksiin sisältyy tärkeä palautuskielto, joka estää sopimusvaltioita palauttamasta ketään maahan, jossa häntä kohdeltaisiin epäinhimillisesti tai hänen ihmisarvoaan loukattaisiin. Lapsen oikeuksia koskevassa yleissopimuksessa taataan pakolaislapselle ”asianmukainen suojelu ja humanitaarinen apu”.

YK:n pakolaissopimus on tarkoitettu antamaan suojaa vainotuille. Ensi sijassa se edellyttää pakolaisten saavan oleskelumaassaan saman kohtelun kuin maan omat kansalaiset. Pakolaissopimuskaan ei sisällä YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 14. artiklaa vastaavaa määräystä varsinaisesta oikeudesta turvapaikkaan. Pakolaisille annettavan suojan muoto eli turvapaikka on siis jäänyt kansallisessa lainsäädännössä säänneltäväksi instituutioksi.

+Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus

13. artikla

Yleissopimuksen sopimusvaltion alueella laillisesti oleskeleva muukalainen voidaan karkottaa sieltä vain laillisessa järjestyksessä tehdyn päätöksen mukaisesti, ja hänen on sallittava, paitsi milloin kansallista turvallisuutta koskevat pakottavat syyt eivät sitä estä, esittää syitä maastakarkotustansa vastaan ja saada asiansa uudelleen tutkittavaksi sekä olla tässä tarkoituksessa edustettuna asianomaisen viranomaisen tahi asianomaisen viranomaisen erityisesti määräämän henkilön tai henkilöiden edessä.

+Kidutuksen ja muun julman, epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen vastainen yleissopimus

3. artikla

  1. Mikään sopimusvaltio ei saa karkottaa, palauttaa tai luovuttaa ketään toiseen valtioon, jos on perusteltu syy uskoa, että hän olisi siellä vaarassa joutua kidutetuksi.
  2. Ratkaistessaan, onko tällainen syy olemassa, toimivaltaiset viranomaiset ottavat huomioon kaikki asiaan vaikuttavat seikat, kuten mahdollisesti sen, tapahtuuko kyseisessä valtiossa jatkuvasti törkeitä, räikeitä tai laajamittaisia ihmisoikeusloukkauksia.
+Yleissopimus lapsen oikeuksista

22. artikla

  1. Sopimusvaltiot ryhtyvät tarpeellisiin toimiin taatakseen, että lapsi joka yksin tai yhdessä vanhempiensa tai kenen tahansa muun henkilön kanssa anoo pakolaisen asemaa tai jota pidetään pakolaisena soveltuvien kansainvälisen tai kansallisen oikeuden ja menettelytapojen mukaan, saa asianmukaista suojelua ja humanitaarista apua voidakseen nauttia tässä yleissopimuksessa ja muissa sellaisissa kansainvälisissä ihmisoikeuksia ja humanitaarista oikeutta koskevissa asiakirjoissa tunnustettuja oikeuksia, joiden osapuolia kyseiset valtiot ovat.
  2. Tämän toteuttamiseksi sopimusvaltiot osallistuvat, siten kuin katsovat tarpeelliseksi, Yhdistyneiden Kansakuntien ja muiden toimivaltaisten, hallitustenvälisten tai Yhdistyneiden Kansakuntien kanssa yhteistyössä olevien kansalaisjärjestöjen ponnisteluihin tällaisen lapsen suojelemiseksi ja avustamiseksi sekä pakolaislapsen vanhempien tai muiden perheenjäsenten jäljittämiseksi, jotta saataisiin lapsen ja hänen perheensä jälleenyhdistämisen kannalta välttämättömiä tietoja. Silloin kun vanhempia tai muita perheenjäseniä ei löydetä, lapsen on saatava sellaista suojelua kuin syystä tai toisesta perheen turvaa pysyvästi tai tilapäisesti vailla olevalle lapselle tämän yleissopimuksen mukaisesti annetaan.

Pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden oikeudet – Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöä

+1. Kotimaahansa palanneen turvapaikanhakijan joutuminen surmatuksi

Kotimaahansa palanneen turvapaikanhakijan joutuminen surmatuksi – N.A. v. Finland, 14.11.2019 (EIT 25244/18)

Valittajan isä oli työskennellyt Irakissa sisäministeriön ihmisoikeuksiin ja korruptioon erikoistuneena korkean tason rikostutkijana. Ennen kyseistä tehtävää hän oli työskennellyt Saddam Husseinin aikaisen hallinnon armeijassa. Valittajan isä oli tehtävässään kuulustellut satoja ihmisiä. Isä oli saanut vihamiehen kollegastaan, joka väitetysti kuului merkittävään shiialaiseen asejoukkoon. Kyseinen henkilö oli myös esittänyt valittajan isälle Irakissa tappouhkauksen.

Valittajan isä oli vuonna 2015 yritetty tappaa Irakissa kaksi kertaa. Isää oli ammuttu hänen ollessaan lähtemässä töistä. Toisella kertaa hänet oli yritetty tappaa autopommilla. Pommi oli kuitenkin räjähtänyt, kun autossa ei ollut ollut ketään.

Suomen Maahanmuuttovirasto piti tappoyrityksiä tosiasioina. Maahanmuuttovirasto kuitenkin katsoi, ettei valittajan isä ollut kyennyt osoittamaan, että hänen taustansa, saamansa uhkaukset ja tappoyritykset olisivat olleet syy-yhteydessä toisiinsa. Kun myös hallinto-oikeus oli hylännyt valittajan isän valituksen Maahanmuuttoviraston päätöksestä, valittajan isä palasi vapaaehtoisesti takaisin Bagdadiin. Bagdadissa hänet tapettiin vain viikkoja paluunsa jälkeen.

Valituksessaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle valittaja katsoi, että hänen isänsä palauttaminen Irakiin oli loukannut Euroopan ihmisoikeussopimuksen 2 artiklan mukaista oikeutta elää sekä 3 artiklan mukaista kidutuksen ja epäinhimillisen kohtelun kieltoa. Valittaja katsoi, että hänen isänsä palauttaminen ja sitä seurannut väkivaltainen kuolema olivat aiheuttaneet hänelle merkittävää kärsimystä.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin kiinnitti päätöksessään huomiota siihen, että viranomaiset olivat hyväksyneet tosiseikkana valittajan isän kertoman häneen kohdistuneista tapahtumista. Viranomaiset olivat myös ottaneet päätöksissään huomioon Irakia koskevaa maatietoa, jonka mukaan shiiamilitioiden ja sunnimuslimeiden välillä oli jännitteitä. Maatiedon mukaan amerikkalaisten palveluksessa työskennelleitä irakilaisia oli myös surmattu. Lisäksi Bagdadin turvallisuustilanne edellytti yksilöllisten riskien arvioimista tavanomaista tarkemmin.

EIT kiinnitti lisäksi huomiota siihen, että Suomen viranomaiset eivät olleet olleet varsinaisesti arvioineet valittajan isään kohdistuneiden tapahtumien merkitystä. Suomen viranomaiset olivat katsoneet tapahtumien johtuneen yleisestä turvallisuustilanteesta, eivätkä niinkään valittajan isästä itsestään. EIT ei nähnyt hyväksyttävää syytä sille, ettei tapahtumia ollut pidetty merkittävämpinä.

EIT katsoi, etteivät Suomen viranomaiset olleet arvioineet valittajan isän paluun aiheuttamaa riskiä riittävän perusteellisesti. EIT:n mukaan viranomaiset olivat olleet tai heidän olisi tullut olla tietoisia riskeistä, jotka uhkasivat valittajan isää Irakissa. EIT katsoi Suomen loukanneen Euroopan ihmisoikeussopimuksen 2 tai 3 artiklaa käsitellessään valittajan isän turvapaikkahakemusta.

Lue koko päätös englanniksi

+2. Käännyttävän valtion velvollisuus arvioida turvalliseksi oletetun vastaanottavan valtion olosuhteet

Käännyttävän valtion velvollisuus arvioida turvalliseksi oletetun vastaanottavan valtion olosuhteet – Ilias ja Ahmed v. Unkari, 21.11.2019 (EIT 47287/15)

Bangladeshista kotoisin olevat valittajat olivat saapuneet Unkarin ja Serbian väliselle raja-alueelle ja jättäneet turvapaikkahakemukset. Valittajien hakemukset oli hylätty ja heidät oli saatettu takaisin Serbiaan. Unkarin viranomaiset eivät kansallisen lainsäädännön mukaisesti olleet tutkineet, olivatko valittajat vaarassa lähtömaassaan Bangladeshissa. Hakemukset oli jätetty tutkimatta sillä perusteella, että valittajat olivat tulleet Unkariin Serbiasta, joka Unkarin näkemyksen mukaan oli turvallinen kolmas maa ja joka näin ollen oli vastuussa valittajien turvapaikkahakemusten käsittelystä.
Valituksessaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle valittajat katsoivat, että heidät oli käännytetty Serbiaan siitä huolimatta, että heillä ei Serbiassa olisi mahdollisuutta saada turvapaikkahakemuksiaan asianmukaisesti käsitellyksi ja että he olisivat tämän seurauksena vaarassa joutua Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklassa tarkoitetun epäinhimillisen ja halventavan kohtelun kohteeksi.

EIT:n arvioitavaksi tuli, olivatko Unkarin viranomaiset ottaneet päätöksessään huomioon Serbiaa ja sen turvapaikkajärjestelmää koskevan maatiedon, oliko valittajille annettu riittävä mahdollisuus osoittaa, ettei Serbia ollut heille turvallinen kolmas maa, ja olivatko Unkarin viranomaiset ottaneet riittävällä tavalla huomioon turvapaikanhakijoiden väitetysti riittämättömät vastaanotto-olosuhteet Serbiassa.

EIT totesi, että valtio voi ylläpitää listaa niistä maista, joiden se katsoo olevan turvallisia turvapaikanhakijoille. Mikäli tällaiseen listaan vedotaan päätöksessä, sen tulee kuitenkin perustua yleisten ja erityisesti turvapaikanhakijoiden olosuhteiden analyysiin kyseisessä maassa. Nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa päätöksessä ei ollut arvioitu riittävästi, millaisia seurauksia valittajille olisi siitä, että heillä ei ollut Serbiassa riittävää ja tehokasta mahdollisuutta turvautua turvapaikkaprosessiin.

Päätöksessä oli myös jätetty ottamatta huomioon UNHCR:n esittämä maatieto Serbian turvapaikkaprosessin puutteista, joukkokäännytyksistä Pohjois-Makedoniaan ja Kreikkaan sekä tästä johtuvasta vaarasta joutua Kreikassa sellaisiin olosuhteisiin, joita on pidettävä ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan vastaisina. Unkarin viranomaiset olivat lisäksi lisänneet valittajiin kohdistuvaa riskiä saattamalla heidät palaamaan Serbiaan laittomasti sen sijaan, että Serbian kanssa olisi neuvoteltu valittajien palauttamisesta.

Unkari oli todennut, että sen näkemyksen mukaan kaikilla ihmisoikeussopimuksen jäsenvaltioilla on yhtäläiset velvollisuudet ja ettei Unkarilla ole velvollisuutta kantaa ylimääräistä vastuuta kompensoidakseen muiden valtioiden turvapaikkajärjestelmien puutteita. EIT katsoi, ettei tämä ole riittävä peruste olla noudattamatta ehdottomasta kidutuksen kiellosta johtuvia velvollisuuksia.

EIT katsoi, ettei Unkari ollut riittävällä tavalla arvioinut, olivatko valittajat käännytyksen johdosta vaarassa joutua Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklassa tarkoitetun kohtelun kohteeksi. 3 artiklaa katsottiin loukatun.

Valittajat olivat valituksessaan väittäneet myös, että heidän elinolosuhteensa raja-alueella olivat olleet Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan vastaiset. Tältä osin EIT katsoi, ettei 3 artiklaa ollut loukattu.

Lue koko päätös englanniksi