Naisten oikeudet

Naisten ihmisoikeuksien ja perusvapauksien turvaaminen ei ole ollut ongelmatonta. Vielä YK:n ihmisoikeusjulistusta neuvoteltaessa esimerkiksi ihmisoikeuksiin liitetty kieli heijasteli sukupuolten eriarvoisuutta. Alun perin julistuksen nimeksi oli tulossa Universal Declaration of the Rights of the Man. Julistusta koskevien neuvottelujen aikana Intian hallituksen valtuuskuntaan kuulunut Hansa Mehta teki kuitenkin onnistuneen aloitteen sen puolesta, että nimeen tulisi sukupuolineutraali ilmaisu ihmisoikeudet (“human rights”). Käsite vakiintui toisen maailmansodan jälkeen laajemminkin. Aikaisemmin useissa maissa perusvapauksien oli katsottu kuuluvan vain itsenäisille ja vapaille miehille. Naiset olivat pitkään vailla yleismaailmallisesti tunnustettuja oikeuksia ja yhdenvertaista asemaa miesten rinnalla.

Kun naisten ja miesten tasa-arvoinen asema ihmisoikeuksien haltijoina oli tunnustettu, naiset pääsivät periaatteessa nauttimaan ennen vain miehille turvatuista oikeuksista ja heitä kohdeltiin miesten kanssa samalla tavoin. Tämä ei kuitenkaan suoraan taannut naisille tosiasiallisesti samanlaista asemaa kuin miehille. Nykyäänkin miehille ajatellaan kuuluvan perinteisten roolijakojen mukaisesti usein työ- ja muu julkinen elämä, ja naisille perhe ja koti, mikä heikentää naisten tosiasiallista mahdollisuutta nauttia oikeuksistaan.

Naisten oikeuksien sopimus

Naisten aseman ja oikeuksien edistäminen on vaatinut pitkäjänteistä työtä. YK:ssa asia on saanut huomiota vasta 1970-luvulta alkaen. Kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskeva YK:n yleissopimus (Naisten oikeuksien sopimus, CEDAW) hyväksyttiin YK:ssa 18.12.1979.

Naisten oikeuksien sopimuksen tavoitteena on tosiasiallisen tasa-arvon toteutuminen. Sopimus edellyttää, että kaikki sopimusvaltiot ryhtyvät perusteellisiin uudistuksiin ja tarpeellisiin toimiin kaikilla yhteiskunnallisen elämän osa-alueilla. Tavoitteena on todellinen rakenteiden muutos, joka murtaisi historiallisesti määritellyn miehen mallin. Sopimuksessa syrjinnällä tarkoitetaan naisten kaikenlaista poissulkemista, heidän oikeuksiensa rajoittamista ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa.

Aiempiin ihmisoikeussopimuksiin verrattuna uutta oli myös se, että naisten oikeuksien sopimus velvoittaa valtiot turvaamaan naisille ja miehille yhtäläiset oikeudet myös yksityiselämän puolella eli kaikissa avioliittoon ja perhesuhteisiin liittyvissä asioissa. Aikaisemmin lähtökohtana oli ollut, että perheen sisäiset asiat eivät kuulu ulkopuolisille. Siksi perheväkivaltaan puuttuminen oli ollut hankalaa, raiskaus avioliitossa ei ollut kaikkialla rikos eikä puolison lievä pahoinpitely ollut virallisen syytteen alainen.

Naisten oikeuksien sopimus mahdollistaa myös väliaikaiset erityistoimet eli positiivisen erityiskohtelun. Tällainen kohtelu voi olla tarpeen tosiasiallisen tasa-arvon jouduttamiseksi. Positiivisella erityiskohtelulla voidaan tarkoittaa esimerkiksi Suomessa käytössä olevia sukupuolikiintiöitä valtiollisissa komiteoissa ja kunnallisissa lautakunnissa. Kyse voi olla myös erityiskohtelusta työhönotossa tai ylennyksissä. Erityistoimista tulee luopua heti, kun yhtäläisten mahdollisuuksien ja tasa-arvoisen kohtelun päämäärät on saavutettu.

Naisten oikeuksien sopimus heijastaa monella tapaa täysin uudenlaista ajattelutapaa ja sopimus on saanut koko ajan enemmän merkitystä. Etenkin vuonna 2000 voimaan tullut yksilövalituksen mahdollistava valinnainen pöytäkirja on vahvistanut naisten oikeuksien sopimuksen asemaa muiden kansainvälisten ihmisoikeussopimusten joukossa.

Naisten oikeuksien toteutumisen haasteita

Äänioikeus, omistusoikeus ja muut ihmisoikeudet ovat edistäneet sukupuolten tasa-arvoa kaikkialla maailmassa.

Pekingissä järjestettiin vuonna 1995 neljäs naisten asemaa käsitellyt maailmankonferenssi, jossa jouduttiin toteamaan naisten ja miesten olevan edelleen epätasa-arvoisessa asemassa. Pekingissä laadittiin toimintaohjelma naisten oikeuksien toteutumista jarruttavien esteiden poistamiseksi. Toimintaohjelman keskeisenä tavoitteena oli edistää naisten ja tyttöjen asemaa yhteiskunnan eri tasoilla sekä edistää naisten oikeuksien toteutumista maailmanlaajuisesti. Valtiot sitoutuivat edistämään naisten tasa-arvoa, koulutusta, terveyttä, turvallisuutta, yhteiskunnallista ja taloudellista asemaa sekä mahdollisuutta osallistua päätöksentekoon. Pekingissä luvattiin taata kaikille maailman naisille ja tytöille täysimääräiset ihmisoikeudet ja perusvapaudet ilman minkäänlaista syrjintää. Toimintaohjelma oli poliittinen sitoumus, jonka täydensi yllä mainittua oikeudellista naisten syrjinnän kieltävää sopimusta.

Nykyään naiset ja miehet ovat kaikkialla maailmassa edelleen eriarvoisessa asemassa, ja naiset kohtaavat sukupuolestaan johtuvaa syrjintää. Eriarvoista asemaa ylläpitävät mm. yhteiskunnalliset ja kulttuuriset käytännöt. Kansallinen lainsäädäntö ei ole kaikissa maissa yhdenmukaista kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kanssa, mikä heikentää naisten mahdollisuuksia nauttia oikeuksistaan. Kaikissa maissa naisiin kohdistuviin ihmisoikeusloukkauksiin ei myöskään puututa. Lisäksi viranomaisten tietämättömyys tai välinpitämättömyys sekä naisten tietämättömyys omista oikeuksistaan heikentävät naisten oikeuksien toteutumismahdollisuuksia.

Kansainvälisellä tasollakin on edelleen asioita, joista ei ole päästy yhteisymmärrykseen. Kiistanalaisessa asemassa ovat erityisesti seksuaali- ja lisääntymisterveyttä koskevat oikeudet. Naisen itsemääräämisoikeus omasta kehostaan, samoin kuin ehkäisypolitiikka, jakavat mielipiteitä myös YK:n sisällä.

Naisten oikeudet – Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöä

+1. Lähisuhdeväkivaltaa kokeneelle naiselle tarjotut suojelutoimenpiteet

Lähisuhdeväkivaltaa kokeneelle naiselle tarjotut suojelutoimenpiteet – M.G. v. Turkey, 22.3.2016 (EIT 646/10)

Valittajaan oli kohdistunut jatkuvaa lähisuhdeväkivaltaa, jonka seurauksena hänelle oli aiheutunut useita vammoja. Valittaja oli vuonna 2006 tehnyt rikosilmoituksen puolisostaan. Ennen rikosilmoituksen tekemistä valittaja oli paennut kotoaan vapaaehtoisten ylläpitämään turvakotiin ja käynnistänyt avioeroprosessin. Hänen fyysinen ja henkinen terveydentilansa tutkittiin ja hänelle myönnettiin lähisuhdeväkivallan uhreille tarjottuja palveluita. Avioero myönnettiin vuonna 2007. Avioeroa koskevassa tuomiossa puoliso tuomittiin muun muassa lähtemään parin yhteisestä kodista sekä lähestymiskieltoon valittajaa ja heidän lapsiaan kohtaan vankeustuomion uhalla. Valittajalle myönnettiin hänen pyynnöstään suojelupalveluita jälleen vuonna 2012 lainsäädäntömuutoksen jälkeen. Samana vuonna myös syyttäjä nosti rikossyytteen valittajan puolisoa vastaan. Rikosasiaa ei ollut tätä ennen käsitelty.

Valituksessaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle valittaja katsoi, että hänelle tarjotut puutteelliset suojelutoimenpiteet olivat johtaneet siihen, että Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan mukaista kidutuksen kieltoa oli rikottu.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että koska valittajan väitteet lähisuhdeväkivallan uhriksi joutumisesta olivat uskottavia ja vakavia, kidutuksen kieltoa voitiin soveltaa tapaukseen. Näin ollen valtiolla oli ollut velvollisuus taata suojelun kannalta tarpeellisen lainsäädännön olemassaolo ja reagoida asianmukaisesti.

Rikosprosessin osalta EIT totesi, että naisiin kohdistuvaa väkivaltaa koskevissa tapauksissa kansallisilla viranomaisilla on velvollisuus ottaa huomioon uhrin erityinen psykologinen, fyysinen ja/tai materiaalinen herkkyys ja haavoittuvaisuus. Viranomaisten tulee lisäksi arvioida tilanne niin pikaisesti kuin mahdollista.

Rikoslainsäädäntöön ei sisältynyt lähisuhdeväkivaltaa koskevia erityissäännöksiä. Fyysinen pahoinpitely oli kuitenkin luokiteltu laissa rikokseksi. Asiassa oli selvää, että valittaja oli häneen kohdistuneen väkivallan seurauksena saanut fyysisiä vammoja, kärsinyt masennuksesta ja kroonisesta posttraumaattisesta stressistä. Tästä huolimatta julkinen syyttäjä oli odottanut viisi kuukautta ennen, kun valittajan puoliso oli kutsuttu kuultavaksi. Valittajaan kohdistunut väkivalta oli todettu myös vuonna 2007 annetussa avioerotuomiossa. Asiassa ei ilmennyt sellaisia seikkoja, jotka olisivat selittäneet julkisen syyttäjän yli viisi vuotta rikosilmoituksen tekemistä seuranneen passiivisuuden ennen rikosprosessin aloittamista.

Avioeroa seuranneiden suojelutoimenpiteiden osalta EIT totesi, että valittaja oli vielä avioliitossa ollessaan hakenut siviililainsäädännön mukaisesti suojelua. Avioliiton tuomitsemisesta uuden lainsäädännön voimaan tulemisen välisenä aikana kyseinen siviililainsäädäntö ei kuitenkaan soveltunut valittajaan, eikä hän eronneena naisena ollut näin ollen lain mukaan oikeutettu suojeluun lähisuhdeväkivaltaa vastaan.

EIT huomautti, että vaikka valittaja ei ollut avioeronsa jälkeen joutunut väkivallan kohteeksi entisen puolisonsa taholta, asiaa arvioitaessa oli otettava huomioon väkivallan psykologinen vaikutus. Asiassa ei voitu jättää ottamatta huomioon valittajan pelkoa tai väkivallan jatkuvaa vaikutusta hänen henkilökohtaiseen elämäänsä. Lisäksi se, että valittajalle oli uuden lain voimaantultua myönnetty jälleen suojelua, osoitti, että valittajan fyysinen loukkaamattomuus oli edelleen uhattuna.

EIT piti hyväksymättömänä sitä, että valittajan oli edellytetty elävän peläten entisen puolisonsa tekoja useita vuosia sen jälkeen, kun hän oli ilmoittanut viranomaisille häneen kohdistuneesta väkivallasta. EIT katsoi, että valtio ei ollut täyttänyt sille EIS 3 artiklan mukaan kuuluvia positiivisia velvollisuuksia, ja että se oli näin ollen loukannut 3 artiklaa.

Lue koko päätös ranskaksi

+2. Sukupuoleen perustuvan syrjinnän vahvistavan tuomion toimeenpaneminen

Sukupuoleen perustuvan syrjinnän vahvistavan tuomion toimeenpaneminen – García Mateos v. Spain, 19.2.2013 (EIT 38285/09)

Valittaja oli helmikuussa 2003 pyytänyt työnantajaltaan, että hänen työaikaansa lyhennettäisiin kansallisen lainsäädännön mukaisesti, koska valittajalla oli huollettavanaan alle kuusivuotias lapsi. Valittajan työnantaja oli kieltäytynyt pyynnöstä, minkä seurauksena valittaja oli saattanut asian työtuomioistuimen tutkittavaksi. Valittajan valitus hylättiin. Perustuslakituomioistuin puolestaan katsoi, että valittajaa oli syrjitty sukupuolensa perusteella ja että valittajan työnantaja oli estänyt valittajaa yhdistämästä työ- ja perhe-elämää. Valittaja saattoi asian uudelleen työtuomioistuimeen, joka jälleen hylkäsi valituksen. Perustuslakituomioistuin katsoi, että sen tuomiota ei ollut pantu asianmukaisesti toimeen ja julisti työtuomioistuimen tuomion mitättömäksi. Perustuslakituomioistuin katsoi, ettei asiaa olisi enää tarpeen saattaa työtuomioistuimen käsiteltäväksi, koska asian käsittelyn aikana valittajan lapsi oli täyttänyt kuusi vuotta. Perustuslakituomioistuin katsoi myös, että sillä ei ollut toimivaltaa määrätä valittajalle korvauksia.

Valituksessaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle valittaja katsoi, että asiassa oli rikottu 14 artiklan mukaista syrjinnän kieltoa yhdessä 6 artiklassa tarkoitetun oikeuden oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin kanssa. Valittaja katsoi, että hänen vaatimustensa mukainen päätös ei poistanut häneltä uhrin asemaa elleivät viranomaiset tunnustaneet ja korvanneet ihmisoikeussopimuksen loukkausta.

EIT totesi, että valittajan alkuperäinen tarkoitus ei ollut ollut saada korvauksia vaan saada tunnustus sille, että hänellä on oikeus työajan lyhennykseen. Valittaja oli tehnyt korvausvaatimuksen vain siksi, että hänellä ei lapsen ylitettyä ikärajan ollut enää oikeutta lyhennykseen. Perustuslakituomioistuin ei ollut osoittanut valittajalle mitään muuta oikeusastetta, jonka käsiteltäväksi hän olisi voinut saattaa asian.

EIT totesi edelleen, että valittajan lapsen iän vuoksi asiassa ei enää ollut mahdollisuutta myöntää valittajalle vaihtoehtoista korvausta hänen oikeuksiensa loukkaamisesta. EIT katsoi, ettei se voinut myöskään sanella valituksen kohteena olleelle valtiolle, miten korvaukset kysymyksessä olevassa tilanteessa tulisi määrittää. EIT totesi kuitenkin, että perustuslakituomioistuimen valittajalle tarjoama suojelu oli ollut riittämätöntä. Valittajan valitusta työtuomioistuimelle ei myöskään ollut sovittu pääasian osalta, vaikka perustuslakituomioistuin oli todennut työtuomioistuimen tuomiot mitättömiksi. Valittajan perustuslakituomioistuimelle tekemä toinen valitus oli lisäksi osoittautunut merkityksettömäksi, sillä perustuslakituomioistuin oli katsonut, että perusoikeuksien rikkomisesta ei voida määrätä korvauksena rahallista korvausta.

EIT katsoi, että Espanja oli loukannut EIS 14 artiklaa yhdessä 6 artiklan kanssa.

Lue koko päätös englanniksi