Vammaisten henkilöiden oikeudet

Đorđević v. Croatia, 24.7.2012 (EIT 41526/10)

Valittajat olivat äiti ja hänen henkisesti ja fyysisesti vammainen lapsensa. Valittajat asuivat katutason asunnossa. Valittajat väittivät, että läheisessä peruskoulussa opiskelevat oppilaat olivat heinäkuusta 2008 helmikuuhun 2011 jatkuvasti kohdistaneet heihin häirintää, eivätkä viranomaiset olleet tarjonneet heille riittävää suojelua. Asiassa oli esitetty selvitystä muun muassa siitä, että valittajien ovikelloa oli soitettu erikoisina aikoina, lapsivalittajaa oli lyöty ja tönitty, hänen käsiään oli poltettu tupakalla, valittajien parveketta oli vandalisoitu ja heille oli huudettu räävittömyyksiä. Lapsivalittaja oli tapahtumien johdosta syvästi järkyttynyt, peloissaan ja hermostunut.

Valittajat valittivat tapahtumista useasti eri viranomaisille, mukaan lukien sosiaaliviranomaisille. He myös ilmoittivat teoista monesti poliisille. Poliisi saapui paikalle, joskus liian myöhään ja joskus vain kehottaakseen lapsia lähtemään tai lopettamaan metelöinnin. Poliisi kuulusteli myös useita oppilaita ja tuli siihen johtopäätökseen, että vaikka heistä useat tunnustivat käyttäytyneensä väkivaltaisesti lapsivalittajaa kohtaan, oppilaat olivat liian nuoria ollakseen rikosoikeudellisessa vastuussa teoistaan.

Valituksessaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle valittajat katsoivat, että tapauksessa oli rikottu lapsivalittajan osalta Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan mukaista kidutuksen kieltoa. Äitivalittajan osalta valittajat katsoivat tapauksessa rikotun 8 artiklan mukaista oikeutta yksityis- ja perhe-elämän kunnioitukseen.

Kidutuksen kieltoa koskevan 3 artiklan osalta Euroopan ihmisoikeustuomioistuin totesi, että artiklan soveltaminen edellyttää yleensä, että valittaja on ryhtynyt rikosoikeudellisiin toimenpiteisiin väitettyjä tekijöitä kohtaan. Kyseisessä tapauksessa tekijät olivat kuitenkin alle 14-vuotiaita lapsia, joita ei voitu kansallisena lainsäädännön mukaan asettaa rikosoikeudelliseen vastuuseen. Oli myös mahdollista, että mikään teoista ei yksinään olisi riittänyt täyttämään rikoksen tunnusmerkistöä. Kokonaisuutena arvioiden tekojen voitiin kuitenkin katsoa olevan 3 artiklan vastaisia.

Tapauksessa oli näin ollen kyse valtion positiivisten velvollisuuksien täyttämisestä tilanteessa, jossa viranomaiset olivat tietoisia vakavasta häirinnästä, joka kohdistui henkisesti ja fyysisesti vammaiseen henkilöön. Viranomaiset olivat olleet tietoisia häirinnästä sen alkamisesta lukien ja heillä oli siten velvollisuus ryhtyä kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteisiin lapsivalittajan suojelemiseksi. Vaikka poliisi oli kuulustellut joitakin väitetysti tapahtumiin liittyneitä lapsia ja koulun henkilökunta oli ottanut asian puheeksi lasten ja näiden vanhempien kanssa, viranomaiset eivät olleet ryhtyneet mihinkään varsinaisiin toimenpiteisiin arvioidakseen tilanteen todellista luonnetta tai käyttökelpoisten toimintamallien puuttumista. Poliisin tutkimustulokset eivät myöskään johtaneet konkreettisiin tekoihin. Tulosten johdosta ei otettu käyttöön uusia käytäntöjä tai valvontamekanismeja, joilla häirintä olisi tulevaisuudessa voitu estää.

EIT kiinnitti erityistä huomiota siihen, että sosiaaliviranomaiset eivät olleet tosiasiassa osallistuneet tapauksen käsittelemiseen ollenkaan. Asiassa ei ilmennyt viiteitä myöskään siitä, että asian käsittelyyn olisi osallistunut sellaisia asiantuntijoita, jotka olisivat voineet antaa tarpeellisia neuvoja ja työskennellä tapaukseen liittyvien lasten kanssa. Edes lapsivalittajalle ei ollut tarjottu neuvontapalveluita. EIT katsoi, että viranomaiset eivät olleet ryhtyneet kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin lapsivalittajan suojelemiseksi taikka sen estämiseksi, että tämä joutuisi tulevaisuudessakin vastaavan kohtelun kohteeksi. EIT katsoi 3 artiklaa loukatun.

Yksityis- ja perhe-elämän suojaa koskevan 8 artiklan osalta EIT katsoi, että lapsivalittajaan kohdistunut häirintä oli väistämättä puuttunut myös äitivalittajan yksityis- ja perhe-elämän suojaan. Lapsivalittajan asian osalta tekemänsä arvioinnin perusteella EIT katsoi, että viranomaiset eivät olleet ryhtyneet tarpeellisiin toimenpiteisiin myöskään äitivalittajan oikeuksien turvaamiseksi. EIT katsoi 8 artiklaa loukatun.

Lue koko päätös englanniksi

A.-M.V. v. Suomi, 23.3.2017 (EIT 53251/13)

Valittaja on vuonna 1990 syntynyt Suomen kansalainen, jolla on kehitysvamma. Hänet sijoitettiin vuonna 2001 kahden veljensä kanssa väliaikaisesti sijaisperheeseen Etelä-Suomessa. Sijaisperhe muutti vuonna 2006 valittajan kanssa Pohjois-Suomeen ilman lastensuojeluviranomaisten lupaa. Lastensuojeluviranomaiset päättivät vuonna 2007 siirtää valittajan sijaisperheestä kehitysvammaisten lasten hoitokotiin lähelle lapsuudenkotiaan Etelä-Suomessa. Päätöksen perusteluna oli tyytymättömyys sijaisperheen toimintaan. Sijaisvanhempien katsottiin tehneen tärkeitä päätöksiä keskustelematta niistä lastensuojeluviranomaisten kanssa. Sijaisvanhemmat valittivat päätöksestä hallinto-oikeuteen, joka piti päätöksen ennallaan.

Valittaja täytti lastenkotiin sijoittamisen jälkeisen vuotena 18 vuotta. Hänelle määrättiin edunvalvoja, joka sai tehdä valittajan puolesta taloudellisia asioita, mutta ei henkilökohtaisia asioita koskevia päätöksiä. Samana vuonna sosiaaliviranomaiset pyysivät tuomioistuinta päättämään, että edunvalvoja voisi tehdä myös valittajan henkilökohtaisia asioita koskevia päätöksiä. Sijaisvanhemmat veivät valittajan takaisin Pohjois-Suomeen, mistä poliisi tuli noutamaan hänet. Tuomioistuin päätti tämän jälkeen, että edunvalvoja saisi tehdä myös valittajan henkilökohtaisia asioita koskevia päätöksiä. Edunvalvoja päätti vastoin valittajan tahtoa, että valittaja asettuisi asumaan lähelle lapsuudenkotiaan, joka sijaitsi lähellä hänen perhettään. Valittaja pyysi tuomioistuinta vapauttamaan edunvalvojan valittajan asuinpaikkaa koskevista velvollisuuksista. Tuomioistuin hylkäsi pyynnön.

Valituksessaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle valittaja väitti, että valtio oli loukannut hänen EIS 8 artiklaan perustuvaa oikeuttaan nauttia yksityis- ja perhe-elämän kunnioitusta, kun se oli antanut edunvalvojan päättää hänen muutostaan pois sijaisperheen luota vastoin valittajan tahtoa. Samasta syystä valittaja väitti, että asiassa oli rikottu myös hänen EIS 4. pöytäkirjan 2 artiklaa, joka koskee liikkumisvapautta ja vapautta valita asuinpaikka.
Asian ytimenä oli se, oliko valtio toiminut vastoin EIS 8 artiklaan perustuvia velvollisuuksiaan antaessaan edunvalvojan päättää valittajan asuinpaikasta valittajan sijaan. Arvioinnissa tuli ottaa erikseen huomioon, että valittaja oli erityisen haavoittuvassa asemassa. EIT huomautti, että valtion harkintavalta on suppeampi haavoittuvassa asemassa olevien henkilöiden perusoikeuksiin liittyvissä kysymyksissä ja että rajoituksiin on oltava painava syy.
Valittaja ei ollut vastustanut edunvalvojan määräämistä eikä edunvalvojan hänen puolestaan tekemiä päätöksiä. Valittajan väite liittyi pääasiassa siihen, ettei hän saanut päättää asuinpaikastaan. EIT katsoi, että tämä rajoitus merkitsi puuttumista valittajan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklaan perustuvaan oikeuteen nauttia yksityiselämän kunnioitusta.

Tämän jälkeen EIT tutki, oliko oikeuteen puuttuminen lainmukaista ja oliko sillä hyväksyttävä tarkoitus. EIT totesi lyhyesti, että oikeuteen puuttuminen perustui holhoustoimesta annettuun lakiin ja sillä oli hyväksyttävä tarkoitus: muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaaminen sekä terveyden ja moraalin suojaaminen.

EIT arvioi vielä, oliko puuttuminen välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa. EIT huomautti aluksi, että puuttumisen oli perustuttava pakottavaan sosiaaliseen tarpeeseen ja oltava oikeassa suhteessa tavoiteltuun hyväksyttävään tarkoitukseen. EIT totesi, että tässä tapauksessa valittaja ei saanut päättää asuinpaikastaan, koska harkitun päätöksen mukaan hän ei kyennyt ymmärtämään valintansa vakavuutta ja merkitystä. Päätöstä oli edeltänyt prosessi, jossa valittajaa oli kuultu ja hän oli saanut mahdollisuuden ilmaista mielipiteensä. Päätöksen perusteena olivat myös todistajanlausunnot ja todisteet, joiden mukaan valittaja oli henkiseltä iältään 6–9-vuotiaan lapsen tasolla. EIT katsoi, ettei sillä ollut perusteita kyseenalaistaa kansallisten tuomioistuinten arviota asiaan liittyvistä tosiseikoista.

EIT katsoi, että päätös antaa edunvalvojan päättää valittajan asuinpaikasta perustui huolelliseen harintaan. Päätös perustui pikemminkin valittajan kykenevyyteen kuin hänen henkiseen tilaansa. EIT katsoi tämän perusteella, että oikeuteen puuttuminen oli oikeassa suhteessa tavoiteltuun tarkoitukseen. EIS 8 artiklaa ei näin ollen olut rikottu.

Lue koko päätös englanniksi